Kehitysalueista aluekehitykseen, Suomen virallisen aluepolitiikan 30 ensimmäistä vuotta 1966‑1995
| Liitetiedosto | Kehitysalueista aluekehitykseen | ||
|---|---|---|---|
| Sarja | Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja | ||
| Sarjanumero | 31/2010 | ||
| Julkaisuvuosi | 2011 | ||
| Osasto | Alueiden kehittämisyksikkö | ||
| ISSN (painettu) | 1797-3554 | ||
| ISSN (sähköinen) | 1797-3562 | ||
| ISBN (painettu) | 978-952-227-387-1 | ||
| ISBN (sähköinen) | 978-952-227-388-8 | ||
| Sivumäärä | 699 | ||
| Kieli | suomi | ||
| Hinta | 58 € | ||
| Saatavuus | Painettu sekä verkkojulkaisu | ||
| Tiivistelmä | Virallisen aluepolitiikan alkamisajankohtana pidetään huhtikuun 1. päivää vuonna 1966, jolloin kehitysaluelait astuivat voimaan. Aluepolitiikan muutokset seuraavien 30 vuoden aikana Suomen EU:iin liittymiseen saakka jaksottuvat pääosin määräaikaisten lainsäädäntökausien mukaan. Tässä selvityksessä kuvataan seuraavat 5-10 -vuotiset jaksot: 1. Kehitysaluepolitiikan kausi 1966–1975, 2. Alueellisen kokonaissuunnittelun kausi 1973/1975-1981, 3. Alueellisen erilaistamisen kausi 1982–1989, 4. Ohjelmallisen aluekehittämisen kausi 1989–1994 ja 5. Eurooppalaisen rakennepolitiikan kausi 1995-. Aikaa ennen aluepolitiikkaa luonnehtii asutus- ja maatalouspolitiikka. Maatalouden aluetukien lisäksi 1950-luvulla otettiin käyttöön maaseudun pienteollisuuslainat ja Pohjois-Suomen teollisuuden veronhuojennukset vuodesta 1958. Alueellisten korkeakoulujen perustaminen toteutui pääosin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla. Kehitysaluepolitiikan kauden keskeisin piirre oli teollisuuden kehittäminen kehitysalueilla korkotuen, luototuksen ja veronhuojennusten avulla. Kauden lopulla perustettiin Kehitysaluerahasto ja otettiin käyttöön kuljetustuki ja työvoimatuki. Suunnittelun merkityksen korostaminen ja valtioneuvoston kanslian suunnitteluosaston perustaminen 1973 johtivat kokonaisvaltaisen suunnittelun kauteen. Kehitysaluepolitiikasta siirryttiin koko maan aluepolitiikkaan. Se toteutui lääninsuunnittelun ja ministeriöiden yhteiskuntapoliittisen suunnittelun yhteensovittamisen kautta. Yritysten tukipolitiikassa siirryttiin avustuksiin. Pääkaupunkiseudun kasvun rajoittamiseksi suunniteltiin hajasijoitustoimia ja yritysten sijainninohjausjärjestelmää. Erilaistamisen kaudella vuodesta 1982 pyrittiin kohdistamaan aluepoliittisia toimia aikaisempaa tarkemmin erilaisten alueiden ongelmien mukaan. Sitä leimasivat erityisalueet, alueprojektit, läänin kehittämisraha, maaseudun kehittämisohjelma, pääkaupunkiseudun toimenpidealueen ohjelma ja alueelliset teknologiaohjelmat. Ne loivat pohjan seuraavan vaiheen ohjelmallisen aluekehittämisen kaudelle vuodesta 1989 eteen päin. Ne taas muotoiltiin selvitysmiestyön perusteella vastaamaan EU:n rakennepolitiikkaa ja siten tukemaan valmiutta Unioniin liittymiselle. Aluepolitiikan muutos on seurannut yhteiskunnan rakennemuutosta ja suunnitteluideologiaa. Kehitysaluepolitiikka oli teollisuusyhteiskunnan levittämistä kehitysalueille. Palveluyhteiskuntaan siirryttäessä päähuomio kohdistui yritysten yleiseen kehittämiseen sekä teknologian ja osaamisen parantamiseen. Kokonaisvaltaisen suunnittelun osoittauduttua mahdottomaksi siirryttiin painopisteajatteluun ja vaikuttamaan valtion investointi- ja kehittämispolitiikkaan. Aluepolitiikka oli tehokkaimmillaan teollisuus- ja palveluyhteiskuntavaiheen taitekohdassa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alun aikoihin. Palvelu- ja tietoyhteiskuntaan siirtyminen sekä kanainvälinen avautuminen vähensivät julkisen vallan mahdollisuuksia yritysten ja työpaikkojen sijoittumisen ohjaamisessa. Politiikan painopisteeksi tuli alueiden yleisempi kehittäminen, ohjelmat ja hankkeet. Työ- ja elinkeinoministeriön yhdyshenkilöt: alueiden kehittämisyksikkö /Veijo Kavonius, puh. 010 606 4905 ja Pekka Urjanheimo, puh. 010 606 4902 Den 1 april 1996 betraktas som starttidpunkt för den officiella regionalpolitiken. Då trädde lagarna om utvecklingsområden i kraft. De regionalpolitiska förändringarna under de påföljande 30 åren fram till Finlands anslutning till EU grupperar sig huvudsakligen enligt tidsbestämda lagstiftningsperioder. I denna utredning beskrivs följande 5–10 års perioder: Utvecklingsområdespolitik 1966–1977, regional helhetsplanering 1973/1975–1981, regional differentiering 1982–1989, programmässig regionutveckling 1989–1994 och europeisk strukturpolitik 1995– Tiden före regionalpolitiken präglades av kolonisations- och lantbrukspolitik. Utöver regionstöden för lantbruk infördes på 1950-talet småindustrilån för landsbygden och från och med 1958 skattelättnader för industrin i norra Finland. De regionala högskolorna inrättades huvudsakligen i slutet av 1950-talet och på 1960-talet. Det centrala draget under den period då utvecklingsområdespolitiken bedrevs var att industrin i utvecklingsområdena utvecklades med hjälp av räntestöd, kreditgivning och skattelättnader. I slutet av perioden inrättades Utvecklingsområdesfonden och transportstöd och arbetskraftsstöd infördes. Framhävandet av planeringens betydelse och inrättandet av en planeringsavdelning vid statsrådets kansli 1973 ledde till en period av helhetsbetonad planering. Från utvecklingsområdespolitiken övergick man till en landsomfattande regionalpolitik. Den genomfördes via samordning av länsplaneringen och ministeriernas samhällspolitiska planering. Inom stödpolitiken för företagen övergick man till understöd. För att begränsa huvudstadsregionens tillväxt planerades utlokaliseringsåtgärder och ett system för lokaliseringsstyrning av företagen. Under differentieringsperioden försökte man exaktare än förut fokusera de regionalpolitiska åtgärderna enligt olika regioners problem. Perioden präglades av specialområden, regionprojekt, länsutvecklingspengar, programmet för utveckling av landsbygden, programmet för huvudstadsregionens åtgärdsområde och regionala teknologiprogram. Dessa skapade grund för den programmässiga regionutvecklingen under följande period. Denna utformades i sin tur utifrån ett utredningsmannaarbete till att motsvara EU:s strukturpolitik och därigenom stödja beredskapen för anslutningen till unionen. Förändringen i regionalpolitiken har följt strukturomvandlingen i samhället och planeringsideologin. Utvecklingsområdespolitiken gick ut på att utvidga industrisamhället till utvecklingsområdena. Vid övergången till servicesamhället riktades huvudintresset till den allmänna utvecklingen av företagen och kompetensförbättring. Efter att den helhetsbetonade planeringen visat sig vara omöjlig övergick man till prioriteringstänkande och till att påverka statens investerings- och utvecklingspolitik. Regionalpolitiken var effektivast i brytningsskedet mellan industri- och servicesamhälle i slutet av 1970-talet och i början av 1980-talet. Övergången till service- och informationssamhället samt den internationella avregleringen minskade myndigheternas möjligheter att styra placeringen av företag och arbetsplatser. Politiken koncentrerades till en allmännare utveckling av regionerna, program och projekt. Kontaktpersoner vid arbets- och näringsministeriet: regionutvecklingsenheten/Veijo Kavonius, tel. 010 606 4905 och Pekka Urjanheimo, tel. 010 606 4902 The inception date of official regional policy is considered to be 1 April 1966, the date upon which regional development legislation entered into force. For the thirty years afterwards, until Finland became a member of the European Union, changes in regional policy essentially map onto regular legislative periods. This report describes the following 5 to 10 year periods: 1. Period of development area policy 1966–1975, 2. Period of integrated regional planning 1973/1975–1981, 3. Period of regional diversification 1982–1989, Period of programmatic regional development 1989–1994 and Period of European structural policy 1995–. The time before regional policy is characterised by settlement and agricultural policy. In addition to agricultural regional aid, small industry loans for rural areas and tax relief for Northern Finland were introduced from the year 1958. Regional institutions of higher education were primarily established towards the end of the 1950s and into the 1960s. The period of development area policy was characterised by the development of industry in development areas, with the help of interest subsidies, the granting of credit, and tax reliefs. Towards the end of the period, the Regional Development Fund was established and the transport subsidy and employment subsidy were introduced. An emphasis on the importance of planning, and the establishment of a separate planning department at the Prime Minister’s Office in 1973, led to a period of integrated planning: a transfer from development area policy to nationwide regional policy. This was implemented through the coordination, by ministries, of provincial planning and socio-political planning. Business aid policy transferred to subsidies. In order to restrict the growth of the Metropolitan Region, decentralisation measures were planned, alongside a system for controlling enterprise locations. During the period of diversification, the aim was to target regional policy measures more accurately, in order to remedy problems between different regions. This period was characterised by special regions, regional projects, the provincial development appropriation, Rural Development Programme, programme for the Metropolitan Region operational area and regional technology programmes. These created the basis for the next phase, the period of programmatic regional development. These, in turn, were formulated on the basis of an administrator’s report corresponding to the European Union’s structural policy, and thus supporting readiness to join the Union. The change in regional policy has been in line with structural changes in society, and planning ideologies. Development area policy entailed extending industrialised society into development areas. Alongside the transfer to a service society, the main focus was on the general development of enterprises and improvement of technology and competence. Once integrated planning had proven impossible, a shift began towards focus areas and influencing the Government’s investment and development policies. The efficiency of regional policy peaked at the turning point of the transfer from the industrial society stage to the service society stage, at the end of the 1970s and early 1980s. The transfer to a service and information society, and opening up internationally, undermined public authorities’ ability to control the placement of enterprises and jobs. More general development of regions, programmes and projects became policy priorities. Contact persons within the Ministry of Employment and the Economy: Regional Development Unit/Veijo Kavonius, tel. +358 10 606 4905 and Pekka Urjanheimo, tel +358 (0)10 606 4902 |
||
